Ipamoreliini ja tesamoreliini eivät ole sama yhdiste. Ne vaikuttavat täysin eri reseptorijärjestelmien kautta. Erityisesti rasvanpolton osalta tesamoreliinilla on huomattavasti vahvempaa ja suorempaa kliinistä näyttöä ihmisillä. Se on ainoa näistä kahdesta yhdisteestä, josta on julkaistu valmis vaiheen 3 tutkimus, joka osoittaa todellisen rasvanpolttotuloksen ihmisillä.
Ipamoreliini vs. tesamoreliini — keskeiset erot
Näiden kahden yhdisteen keskeisin ero on niiden vaikutusmekanismi. Tällä erolla on suurempi merkitys kuin aluksi saattaisi vaikuttaa, sillä se selittää, miksi niiden tutkimus- ja näyttöpohja eroaa toisistaan niin paljon.
Tesamoreliini on kasvuhormonia vapauttavan hormonin (GHRH) synteettinen analogi. Se aktivoi GHRH-reseptoria aivolisäkkeessä – samaa yleistä reseptorireittiä, jota käyttää myös CJC-1295, jota on käsitelty muualla tässä sarjassa. Ipamoreliini aktivoi täysin erillisen reseptorin, greliinireseptorin (GHS-R1a). Tämä sijoittaa sen erilliseen kasvuhormonia vapauttavien peptidien (GHRP) luokkaan [1], [2].
Molemmat stimuloivat lopulta aivolisäkettä vapauttamaan kasvuhormonia, mutta eri ylävirran signalointireittien kautta. Tämä on osittain syy siihen, miksi GHRH-analogeja ja greliinireseptorin agonisteja tutkitaan tai käsitellään toisinaan yhdessä, sillä ne toimivat toisiaan täydentävien eikä päällekkäisten mekanismien kautta.
Näiden kahden lääkeaineen suurin ero liittyy niiden sääntelyhistoriaan ja kliinisiin tutkimuksiin. Tesamoreliini, jota markkinoidaan nimellä Egrifta, sai FDA:n hyväksynnän vuonna 2010 nimenomaan liiallisen vatsan sisäisen rasvan vähentämiseen aikuisilla, joilla on HIV:hen liittyvä lipodystrofia. Hyväksyntä perustui New England Journal of Medicine -lehdessä julkaistuun laajaan, satunnaistettuun, lumelääkkeellä kontrolloituun vaiheen 3 tutkimukseen, johon osallistui 412 potilasta. Tutkimuksessa osoitettiin, että päivittäiset tesamoreliini-injektiot 26 viikon ajan johtivat tilastollisesti merkitsevään viseraalisen rasvan vähenemiseen sekä triglyseridipitoisuuksien paranemiseen verrattuna lumelääkkeeseen [3].
Ipamoreliini puolestaan ei ole koskaan läpäissyt vastaavaa tehokkuustutkimusta rasvanpolton tai minkään muun tuloksen osalta. Sen merkittävin kliininen tutkimus ihmisillä koski aivan toista tarkoitusta — ruoansulatuskanavan palautumisen tukemista suolileikkauksen jälkeen. Vaikka tutkimus vahvisti, että ipamoreliini oli turvallinen ja hyvin siedetty, siinä ei mitattu lainkaan rasvanpolttoa tai kehon koostumusta [4].
Kyseessä on todella merkittävä ero todistusvoimassa, joka ulottuu mekanismin ulkopuolelle. Yksi yhdiste on osoittanut julkaistuissa, tilastollisesti merkitsevissä tuloksissa rasvan vähenemistä tietyssä ihmisryhmässä. Toisesta yhdisteestä ei ole käytännössä lainkaan valmiita ihmiskokeiden tuloksia, jotka koskisivat rasvan menetystä missään ihmisryhmässä.
| Ominaisuus | Ipamoreliini | Tesamoreliini |
|---|---|---|
| Mekanismi | Ghreliinin reseptorin (GHS-R1a) agonisti [1] | GHRH-reseptorin agonisti [3] |
| FDA:n hyväksyntätilanne | Ei hyväksytty mihinkään käyttötarkoitukseen | Hyväksytty (2010) vatsakalvon rasvan vähentämiseen HIV:hen liittyvässä lipodystrofiassa |
| Tutkimuksista saadut suorat todisteet rasvan menetyksestä | Tunnistamattomia | NEJM-lehdessä julkaistu vaiheen 3 RCT-tutkimus, n=412, jossa osoitettiin merkittävä visceraalisen rasvan väheneminen [3] |
| Keskeinen, jo päätökseen saatettu ihmisillä tehty tutkimus | Paralyyttisen suoliston tukoksen vaiheen 2 tutkimus (ei rasvakeskeinen) [4] | Liikalihavuuden/lipodystrofian vaiheen 3 tutkimus [3] |
| Vaikutus kortisoliin/prolaktiiniin | Välttää valikoivasti molempien nostamista [1] | Tesamoreliinin tutkimuksissa ei keskitytä pääasiassa |
| Vaikutus ruokahaluun/ruokailuun | Eläinkokeet osoittavat ruokahalun ja rasvakudoksen määrän lisääntyvän mekanismilla, joka ei riipu kasvuhormonista [5] | Tutkimustuloksissa ei havaittu yhteyttä ruokahalun lisääntymiseen |
| Tutkittu antotapa | Laskimonsisäinen (kliiniset tutkimukset); nenän kautta (farmakokineettinen tutkimus, ~20% biologinen hyötyosuus) [6] | Päivittäinen ihonalainen injektio |
Mikä on parasta rasvanpolttoon? Mitä todisteet todellisuudessa tukevat?
Julkaistujen tutkimustulosten perusteella tesamoreliinilla on huomattavasti vahvemmat perusteet rasvanpolton tehokkuuden osalta kuin ipamoreliinilla. On kuitenkin tärkeää tarkastella asiaa tarkasti eikä yliarvioida sen vaikutuksia.
Tesamoreliinin hyväksyntä perustuu tiettyyn, tarkasti määriteltyyn potilasryhmään – HIV:hen liittyvää lipodystrofiaa sairastaviin aikuisiin – ja tiettyyn tulokseen. Vatsaontelon rasvan väheneminen on eri julkaistuissa analyyseissä yleensä ollut 15–18 prosenttia 26–52 viikon aikana. Omat lääkemääräystiedot osoittavat, että vaikutukset eivät säily hoidon lopettamisen jälkeen, ja pitkäaikaisen turvallisuuden tiedot yli noin vuoden ajalta ovat edelleen rajallisia jopa tämän hyväksytyn lääkkeen osalta [3].
Toisin sanoen, „tehokkaampi kuin ipamoreliini rasvanpoltossa” ei tarkoita „voimakasta tai yleisesti hyväksyttyä ratkaisua rasvanpolttoon”. Se tarkoittaa, että tesamoreliinista on olemassa valmiit tutkimustulokset, jotka tukevat todellista, mitattua, vaikkakin vaatimattomaa ja tietylle väestöryhmälle ominaista tulosta. Ipamoreliinista puolestaan ei ole lainkaan valmiita ihmisillä tehtyjä tutkimustuloksia rasvanpolton osalta.
Vertailu muuttuu vieläkin epätasaisemmaksi, kun otetaan huomioon tietty osa ipamoreliinia koskevista eläinkokeista, jota on käsitelty tämän sarjan aiemmissa artikkeleissa. Kasvuhormonin sekretagogeja koskevassa tutkimuksessa osoitettiin, että ipamoreliini todellakin lisäsi hiirten ruokailua, seerumin leptiiniä ja kehon rasvapainoa mekanismilla, joka näytti olevan riippumaton itse kasvuhormonista. Tämä liittyy todennäköisesti siihen, että ipamoreliini aktivoi ruokahalua stimuloivan greliinireseptorin reitin [5].
Tämä havainto on suorassa ristiriidassa rasvanpolttoa koskevan yleisen käsityksen kanssa, eikä tesamoreliinia koskevassa kirjallisuudessa ole vastaavaa havaintoa, sillä se on nimenomaan suunniteltu ja testattu vähentämään vatsaontelon rasvaa eikä ruokahalun stimuloimiseen.
Kun otetaan huomioon tämä todisteiden epäsymmetria, väite, että ipamoreliini olisi „parempi” rasvanpolttoon, ei saisi tukea mistään saatavilla olevista tiedoista. Tesamoreliinin paremmuus tässä nimenomaisessa käyttötarkoituksessa perustuu todellisiin, loppuun saatettuihin ja vertaisarvioituihin kliinisten tutkimusten tuloksiin. On kuitenkin syytä huomata, että se on edelleen hyväksytty lääke kapeaan käyttöaiheeseen, ei yleislääke rasvanpolttoon, ja sillä on omat rajoituksensa vaikutuksen kestoon ja pitkäaikaisen turvallisuuden osalta.
Nykyisen näytön rajoitukset
Tesamoreliinin rasvanpolttoa koskevat todisteet ovat todella vahvat verrattuna useimpiin tässä sarjassa käsiteltyihin yhdisteisiin. Ne perustuvat valmiiseen, laajamittaiseen ja julkaistuun vaiheen 3 tutkimukseen [3]. On kuitenkin syytä huomata, että jopa nämä todisteet koskevat vain yhtä potilasryhmää ja osoittavat vaikutuksia, jotka eivät säily hoidon lopettamisen jälkeen.
Ihmisillä ei ole käytännössä lainkaan näyttöä siitä, että ipamoreliini edistäisi rasvanpolttoa. Saatavilla olevat eläinkokeiden tulokset herättävät itse asiassa huolta päinvastaisesta, rasvan kertymistä edistävästä vaikutuksesta [5].
Mitään yhdistelmää ei ole testattu suoraan toista vastaan ihmisillä tehdyssä vertailututkimuksessa. Tämä vertailu heijastaa siis kunkin yhdistelmän erillistä näyttöä, eikä se ole kontrolloitu, suora vertailu.
Vastuuvapauslauseke
Ipamoreliinia ei ole hyväksytty Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto (FDA), Euroopan lääkevirasto (EMA) eikä mikään vastaava sääntelyviranomainen mihinkään käyttöön ihmisillä. Tesamoreliini on FDA:n hyväksymä ainoastaan tiettyyn käyttöaiheeseen, eli liiallisen vatsan sisäisen rasvan vähentämiseen aikuisilla, joilla on HIV:hen liittyvä lipodystrofia, ja sitä on saatavilla vain lääkemääräyksellä tähän tarkoitukseen; sitä ei ole hyväksytty yleiseen painonpudotukseen tai rasvan vähentämiseen laajemmassa väestöryhmässä. Tämän artikkelin tiedot perustuvat julkaistuihin kliinisten tutkimusten ja farmakologisten tutkimusten tuloksiin, eivätkä ne osoita, että mikään yhdiste olisi turvallinen tai tehokas yleisiin rasvanpolttotarkoituksiin tesamoreliinin nimenomaisen hyväksytyn käyttöaiheen ulkopuolella. Tämä artikkeli on tarkoitettu yksinomaan yleisiin koulutus- ja tiedotustarkoituksiin, se heijastaa julkaistun tieteellisen kirjallisuuden tilaa kirjoitushetkellä eikä se ole lääketieteellistä neuvontaa. Mitään tässä artikkelissa esitettyä ei tule käyttää minkään yhdisteen valintaan, yhdistämiseen tai itsenäiseen antamiseen.
Viitteet
[1] Raun, K., Hansen, B. S., Johansen, N. L., Thøgersen, H., Madsen, K., Ankersen, M., & Andersen, P. H. (1998). Ipamoreliini, ensimmäinen selektiivinen kasvuhormonin eritystä stimuloiva aine. European Journal of Endocrinology, 139(5), 552–561. https://doi.org/10.1530/eje.0.1390552
[2] Veldhuis, J. D., & Bowers, C. Y. (2010). GHS:n integrointi greliinijärjestelmään. International Journal of Peptides, 2010, Artikla 879503. https://doi.org/10.1155/2010/879503
[3] Falutz, J., Allas, S., Blot, K., Potvin, D., Kotler, D., Somero, M., Berger, D., Brown, S., Richmond, G., Fessel, J., Turner, R., & Grinspoon, S. (2007). Kasvuhormonia vapauttavan tekijän metaboliset vaikutukset HIV-potilailla. New England Journal of Medicine, 357(23), 2359–2370. https://doi.org/10.1056/NEJMoa072375
[4] Beck, D. E., Sweeney, W. B., McCarter, M. D., & Ipamorelin 201 -tutkimusryhmä. (2014). Prospektiivinen, satunnaistettu, kontrolloitu, konseptin toimivuutta osoittava tutkimus greliinimimeetin ipamoreliinin käytöstä leikkauksen jälkeisen suoliston toimintahäiriön hoidossa suoliston resektiopotilailla. International Journal of Colorectal Disease, 29(12), 1527–1534. https://doi.org/10.1007/s00384-014-2030-8
[5] Lall, S., Tung, L. Y., Ohlsson, C., Jansson, J. O., & Dickson, S. L. (2001). Kasvuhormonista (GH) riippumaton rasvakudoksen lisääntyminen kasvuhormonin eritystä stimuloivien aineiden vaikutuksesta. Biochemical and Biophysical Research Communications, 280(1), 132–138. https://doi.org/10.1006/bbrc.2000.4065
[6] Johansen, P. B., Hansen, K. T., Andersen, J. V., & Johansen, N. L. (1998). Ipamoreliinin ja muiden peptidisten kasvuhormonin eritystä stimuloivien aineiden farmakokineettinen arviointi, jossa painotetaan nenän kautta tapahtuvaa imeytymistä. Xenobiotica, 28(11), 1083–1092. https://doi.org/10.1080/004982598238976